Namaskar! Jenni täällä kirjoittelee tällä kertaa.
Ensimmäiset päivät työharjoittelussa ovat nyt ohi. Maanantai-aamuna odoteltiin
paikallista ”ohjaajaamme” Shairaa saapuvaksi tänne majataloon. Hän oli luvannut
opastaa minut, Kristan sekä Mian työssäoppimispaikoillemme. Minä ja Krista
suoritamme siis työssäoppimisemme Down syndrome -koulussa. Mia taas suorittaa
työssäoppimisensa paikallisessa vanhuspaikassa. Käväisimme maanantaina Mian
paikassa, paikka sekä asukkaat vaikuttivat sympaattisilta. Vanhukset Mian paikassa
olivat omatoimisia ja ottivat meidät hymyillen vastaan.
Vanhuspaikasta jatkettiin matkaa down-kouluun. Matka taittui
paikallisbussilla, jotka poikkeavat hurjasti suomen busseista. Bussit
kaahailevat vaan tien varteen ja siitä hypätään sitten kyytiin. Bussissa
tunnelma on ahdas ja osa ihmisistä roikkuu ovista ulkona sekä istuu bussin
katolla. Me sentään päästiin bussin sisälle seisomaan käytävälle. Onneksi
meillä oli ensimmäisellä kerralla Shaira mukana.
Down-koulussa ensimmäinen päivä oli pelkkää tutustumista.
Kaikki työntekijät eivät puhu englantia, eli pakostakin oppii joitain nepalinkielisiä
sanoja. Vastaanotto oli kuitenkin hyvä ja kuten suomessakin, lapset ottavat
aina vilpittömästi vastaan. Paikan johtaja on tällä hetkellä seminaarissa
Norjassa ja palaa lauantaina, niin sovimme että maanantaina käydään
harjoittelun kannalta tärkeitä asioita läpi ja puhutaan mitä voidaan siellä
toteuttaa. Ensimmäinen viikko on siis vain seuraamista ja osallistumista omien
kykyjen mukaan.
Oppilaat olivat ikähaitariltaan noin 5-27-vuotiaita ja
downsyndrooman lisäksi joillakin oli autistimia ja cp-vammaisuutta.
 |
| Down-koulun piha-aluetta. Laitamme lisää kuvia, kun saamme julkaisuluvan. |
Paluumatkalla Shaira saattoi meidät bussipysäkille, josta
pääsemme vihreällä bussilla melkein majatalomme viereen. Ensimmäinen bussi joka
saapui oli aivan täynnä, (ihmisiä roikkui ovista ja ikkunoista) joten emme
siihen nousseet. Shaira kehottikin meitä nousemaan armeijan ilmaiseen bussiin,
joka liikennöi tällä hetkellä öljypulasta johtuen. Pääsimme sillä Ratna
parkkiin, joka on ns. iso bussiasema Kathmandussa. Päästyämme sinne kysyimme neuvoa infosta
millä bussilla pääsemme lähemmäksi majataloa. No siinä sitten seisoimme tunnin
tien vieressä odottaen oikeaa bussia. Päätin siinä, että jatkossa alan
käyttämään hengityssuojaimia, koska ilma on niin saasteista ja ainakin minulla
se käy henkeen. Päästiin kuitenkin turvallisesti perille ja olo oli kuin
voittajalla, koska päästiin omatoimisesti takaisin määränpäähän. Ennen majataloon menoa käytiin Mian kanssa
syömässä paikallisessa tönössä momoja. Ruokaa tilatessa sanottiin vaan ”momo”
ja meidät ohjattiin istumaan pöytään. Kokki, joka ei puhunut ollenkaan
englantia, toi kuitenkin kohta parhaimpia momoja, joita olen täällä syönyt.
Paikka oli mielenkiintoinen, mutta ilmeisesti erittäin suosittu paikallisten
keskuudessa. Momo-annos kahdelta maksoi
160 nepalin rupiaa eli alle 1,50€.
Majatalossa lepäiltiin vähän aikaa ja vaihdettiin muiden
kanssa kuulumisia ensimmäisestä päivästä. Tämän jälkeen mentiin syömään samaan
paikkaan kuin ensimmäisenä iltana. Siellä syötiin momoja ja nuudeleita, niin
kuin monena muunakin päivänä..
 |
| Meidän vihreä bussi ja ihmiset ahtautumassa sisälle. |
Seuraavana päivänä oltiinkin sitten Kristan kanssa
omillamme. Aamulla lähdettiin ”bussipysäkkiä” kohti, jolle Shaira oli meidät
ohjannut. Huomattiin kuitenkin, että bussipysäkin edessä oli joku nepalinkielinen
teksti ja epäiltiin siinä lukevan jotain, että bussit eivät tässä pysähdy.
Kohta paikallinen mies tulikin kysymään mitä siinä seisomme ja hän kertoi, että
bussit eivät tällä hetkellä siinä pysähdy. Hän ohjasi meidät tien toiselle
puolella ja bussi tuli äkkiä. Pääsimme puolityhjään bussiin hyvin ilman mitään
ongelmia ja osattiin myös jäädä ilman apua oikealla pysäkillä. Pääsimme siis
down-kouluun ongelmitta edellisen illan epäilyksistä huolimatta.
Down-kouluun lapset saapuvat klo. 10 maissa ja päivä alkaa
aamujumpalla. Oli mukavaa huomata, että jumpassa lapsille opetetaan englannin
kielellä numeroita. Aamujumpan jälkeen heillä oli aamupiiri, jossa myös
laulettiin lauluja englanniksi. Sen
jälkeen oli vapaata leikkiä. Annoimme samalla Kristan kanssa suomesta tuomamme
tuliaiset: Fazerin sinistä, joitain leluja, kuvakirjoja sekä muistikortit.
Muistikortit olivat suuri menestys ja suklaat myös maistuivat. Muuten aamupäivä
meni tutustuessa työntekijöihin ja lapsiin. Down-koulussa meille tarjottiin
teetä ja lounasta, ruoka oli parasta mitä olen täällä syönyt. Ruoka sisälsi
ainakin riisi ja soijanakkeja, loppu oli mysteeriä. Iltapäivästä vuorossa oli
piirtelyä ja värittelyä. Koko päivä vietettiin ulkona auringonpaisteessa
istuen maahan levitetyillä patjoilla. Päivä oli mukava ja huomattiin että
voidaan toteuttaa paljon toimintatuokioita ja muita aktiviteetteja siellä.
Paljon on ajatuksia, mutta ehkä myöhemmin pystyy enemmän kertomaan suomen ja
nepalin eroista. Sitten kun olemme tavanneet paikan johtajan Shilan, niin
pystymme kertomaan myös enemmän organisaation toiminnasta. Shilan pääperiaate pähkinänkuoressa on saada downin syndroomaa enemmän tunnetuksi Nepalissa. Päivät down-koulussa loppuu klo 15 ja meidän
paluumatka sujui eilistä paremmin, mutta sopivan tyhjää bussia jouduttiin
odottamaan noin tunti.
 |
| Minä ja Krista iloisina Down-koulussa. |
Illalla käytiin opettajien kanssa syömässä lähiravintolassa,
jossa ruoka ei kuitenkaan ollut kehumisen arvoista. Illalla vain hengailtiin. :)
Nepali terkuin,
Jenni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti