Mian työharjoittelupaikasta

Moikka! Mia tässä vihdoin ajatteli kertoa omista kokemuksistaan täällä Nepalissa. Tarkoitukseni oli yrittää vähän aikaisemmin jo kirjoitella tänne, mutta tuntuu että aika on monella tapaa mennyt niin nopeasti että päivittely on jäänyt vähän taka-alalle. Tuossa aluksi tuli myös vähän sairasteltua niin tuntui ettei siitä oikein mitään erityistä sanottavaa olisi ollutkaan. Mutta nyt kun alkuviikkojen vatsataudista ja sitkeästä flunssasta on selvitty, niin vihdoin voin hyvillä mielin itsekin alkaa jakamaan fiiliksistäni ja tekemisistäni täällä.

Suoritan työharjoitteluani Koinonia social services Mercy Homessa, joka on kristillisen Patan Churchin tukema paikka iäkkäille naisille sekä lapsille. Koinoniassa asuu tällä hetkellä 11 naista, iältään 70-95 vuotta sekä 8 lasta jotka ovat 6-17 vuotiaita. Naisia kutsutaan paikassa äideiksi tai isoäideiksi (ama, hajurama). Itse puhun ihan mummoista. :D Kun tiedustelin miksi paikassa ei asu yhtään ikäkkäitä miehiä, selvisi minulle että maan lakien mukaan vastakkaista sukupuolta ei tällaisissa paikoissa saa asuttaa samassa talossa. Lasten kohdalla tämä laki pätee myös, mutta sitä ei ilmeisesti kontrolloida niin tarkasti, koska minunkin paikassani on niin tyttöjä kuin poikiakin. Suunnitteilla olisi kuitenkin rakentaa pojille erilliset tilat että paikasta tulisi täysin lainmukainen. Tämä tuntuu minusta vähän ikävältä ajatukselta, koska paikassa asuu useita sisaruksia, ja jokaisessa sisarusryhmässä on niin tyttöjä kuin poikiakin. Toivottavasti poikien talo ei ainakaan kauaksi tule ja luultavasti kyllä menee vielä pitkä aika että saadaan rahaa tämän toteuttamiseenkaan. Kaikki asukkaat ovat päätyneet Koinoniaan kirkon kautta ja ovatkin ymmärtääkseni jo valmiiksi olleet kristittyjä, joilla ei ole perhettä tai joiden perhe ei heistä ole kyennyt huolehtimaan.

Suomalaiselle lähihoitajaopiskelijalle paikka on ollut varsinkin aluksi aikamoinen haaste, kun talossa on tasan yksi työntekijä joka puhuu englantia, ja hän työskentelee toimiston puolella eikä ole hirveästi kanssani asukkaiden oleskelutiloissa. Hän lähinnä osallistuu hartaushetkiin ja aamujumppaan sekä yhteiseen ruokailuhetkeen. Loput 4 työntekijää puhuvat ihan pari sanaa englantia (joista heitäkään kahta en paljoa näe) ja mummot eivät ollenkaan. Lapset puhuvat ehkä hieman enemmän englantia kuin työntekijät, mutta eivät hekään paljoa ja he ovat päivät koulussa. Vanhin lapsista, 17-vuotias tyttö on kuitenkin usein päivät kotona auttamassa kotitöissä kun kaasupulan vuoksi collegea on vain aamuisin ja iltaisin ja hänestä onkin ollut minulle iso apu ja seura niin talon tavoille tutustumisessa kuin mummojen kanssa kommunikoimisessakin. Tuntuukin että olen hänestä saanut itselleni ystävän vaikka kielimuuria paljon onkin, ja kiitos hänen olen oppinut esimerkiksi tekemään erilaisia lettejä hiuksiin, pelaamaan nepalilaisia pelejä sekä sanomaan useita nepalilaisia sanoja joita olen voinut käyttää myös kaksin mummojen kanssa. Valtava apu oli myös siitä, kun vihdoin reilu viikko sitten löysin englanti-nepali fraasikirjan! Jos siis suunnittelet tulevasi tähän paikkaan töihin, suosittelen hankkimaan sanakirjan tms etukäteen, täältä sellaisen löytäminen ei ollut niin helppoa kuin luulisi :D

Kielimuurin lisäksi iso haaste näin opiskelijana on ollut mummojen hämmentävän hyvä kunto. Vaikka ikää on paljonkin ja sairauksiakin jonkin verran, jokainen naisista kävelee ja on ainakin lähes täysin omatoiminen. Lyhyesti asukkaiden rajoitteista voisin sanoa, että siellä on esimerkiksi yksi toispuolihalvaantunut, yksi joka reväytti jalkansa kaatuessaan vessassa sekä yksi 95-vuotias ja hekin kaikki ovat käytännössä omatoimisia. Kävelykeppiä he yleensä kyllä käyttävät, mutta kävelevät kyllä ilmankin. Jalkansa reväyttäneen päälle kahdeksankymppisen kävelykeppinä toimi iso oksa joka oli ulkoa löydetty. En osaa edes kuvitella että Suomessa tämä nainen olisi sängystä viikkoon noussut, mutta täällä hän joka aamu käveli parvekkeelle ottamaan aurinkoa ja pyrki muutenkin (välillä pienen motivoinnin turvin) osallistumaan yhteisiin hetkiin. Aluksi olinkin aika hädissäni, että mitä voin täällä tehdä mummojen kanssa, jotka itse tiskaavat omat astiansa ja pesevät omat vaatteensa käsin. Pian hyväksyin kuitenkin, että täällä elämä on aivan erilaista ja paras mitä voin tehdä, on yrittää vain olla mummojen kanssa ja tuoda heille seuraa ja piristystä. Tätä kyllä lannisti paljon myös oma sairasteluni kun flunssaisena en paljoa jaksanut heitä aktivoida tai liikutella, mutta parannuttuani olenkin ottanut paljon takaisin tälläkin saralla. Mitään virikevälineitäkään paikassa ei ole, mikä on myös tuonut oman haasteensa. Paljon olen vain istuskellut naisten kanssa parvekkeella päivää paistattelemassa ja kuunnellut heidän keskustelujaan, joista ymmärrän kyllä hyvin vähän jos ollenkaan, mutta olen silti lähentynyt varsinkin yhden mummon kanssa paljon.

Yleisen hengailun lisäksi olen auttanut mummoja välillä venyttelemään kun he valittelevat niska- tai selkäkipuja sekä antanut pari hierontaakin ihanassa auringonpaisteessa. Jokaisella on jopa omat öljyt, kun täällä käytetään sinappiöljyä melkeinpä koko kropan hoitoon. Naiset rasvaavat ihonsa öljyllä, hoitavat hiuksiaan öljyämällä ne ja jopa jostain minulle tuntemattomaksi jääneestä syystä (ehkä vaikun pehmittämiseksi?) haluavat kaataa sitä korviinsa. Sinappiöljy on myös toiminut hyvänä hierontaöljynä. Myös noppaa olemme heitelleet vaikka emme mitään peliä olekaan kyenneet kielimuurin vuoksi opettelemaan. Nyt tervehdyttyäni olen myös alkanut vetämään mummoille heidän aamujumppaansa, ja se on ollut heistä kovin hauskaa. Heidän joka aamuinen jumppansa on jo alun alkaenkin ollut hyvin kattava kaikkine kiertoliikkeineen, venytyksineen, silmä- ja äänihuulten treenailuineen sekä meditaatioineen, mutta onnistui minun pari omaakin juttua siihen lisätä! Varsinkin naamavenytykset saivat kyllä monen pokan pettämään eikä siitä oikein meinannut sitten mitään tulla :D

Kaikki mummot osallistuvat aamujumppaan ihan iästä ja sairauksista riippumatta, vaikkakin välillä ehkä vähän valikoiden mitä liikkeitä tekevät ja kuinka hyvin. Suurin osa kuitenkin ainakin yrittää kaikkea, jopa toispuolihalvaantunut! Häntä olen jumpannut enemmänkin ihan kahden keskenkin. Vähän omakseen minut ottanut mummo kutsuukin minua tyttärekseen ja kertoi minulle tulevansa hyvin surulliseksi kun lähden täältä. Minunkin kyllä tulee mummojani ikävä:/ Tämä nainen tuntui muutenkin olevan vähän yksinäisempi täällä, kun halvauksensa takia ei jaksa aina kävellä portaita alas pihalle missä suurin osa mummoista päivänsä viettää, vaan hän jää usein yksin parvekkeelle. Hän on tykännyt kun on voinut minulle jutella, vaikka en mitään voikaan vastata saati oikein mitään myöskään ymmärrä. Olen kyllä onnistunut opettamaan pari sanaa englantia (sit down, cat, dog, numerot 1-6) ja siitä hän on aivan innoissaan. Keskustelumme ovat myös parantuneet huomattavasti fraasikirjan myötä, ja tekeminen muutenkin kun olen päässyt vähän tuhlailemaan koulussa kerättyjä rahoja (ja ehkä vähän omianikin :D)

Koulussa kerätyillä rahoilla olen ostanut paikkaani pallon, minkä heittely on ollut yllättävän hauskaa naisten mielestä, ja sitä olemme nyt useampana aamuna harjoitelleetkin ensi perjantaina järjestettävää kilpailua varten. Pääosa rahoista meneekin siihen, kun pidämme pienet juhlat että naiset pääsevät tanssimaan, sitä kun he ovat taitaneet vähän kaivata. Siellä kun ei edes musiikkivehkeitä ollut, niin olemme hankkineet jo mankan ja cd:itä sekä muutamia kosmetiikkatuotteita joita jaamme sitten palkinnoiksi kilpailuista. Kilpailuiksi suunnittelimme englantia puhuvan työntekijän kanssa tuolileikin (kun musiikki lakkaa, kaikkien pitää päästä istumaan, ja se joka jää ilman penkkiä putoaa pelistä) sekä vähän samanlaisen palloleikin, eli palloa passataan kuin kuumaa perunaa viereiselle, ja kun musiikki loppuu niin se kenellä pallo on, tippuu pelistä. Pikku purtavaa pitää vielä hankkia, ja sitten onkin biletarpeet hoidettuna! Jos rahaa jää, loput meinaan lahjoittaa mummojen lääkkeisiin, kun niihin kuulemma usein ei ole varaa. Muidenkin opiskelijoiden pitäisi tulla sitten juhliin kanssamme, ja nyt meidän lisäksemme mummotkin ovat alkaneet innostua jo juhlan odotuksesta. Juhliakaan paikassa ei ilmeisesti oikein pidetä. Niistä kuulette varmaan sitten lisää viikonloppuna! Ja suuret pahoittelut pitkästä tekstistä niille ketkä loppuun asti jaksoivat lukea, tässä tuli nyt muutaman viikon kokemuksia niin tiivistetyssä muodossa kuin vain kykenin..

-Mia

 

Lisää kuvateksti

Työpaikkani piha parvekkeelta kuvattuna