MOI

MOI

Öääh, mun oli tarkoitus kirjoittaa joka päivästä pikkuhiljaa tekstiä, ettei kerralla tulisi mulle niin paljon kirjoitettavaa tai kellekään paljon luettavaa… Ollaan tosi paljon tehty viime viikolla kouluhommia ja meillä on ollut tosi pitkiä päivä, niin en ole tosiaankaan sanaakaan kerinnyt kirjoittamaan blogia. Yritän kirjoittaa ytimekkäästi.

MINÄ ja taideteos Kathmandu Durbar Squarella

Lintufobiasta kärsviän unelmapaikka Kathmandu Durbar Squarella

Monkey tempelin portaat. Hyvän karman kerryttämistä

Intensiivistä kartan lukua

Swayambhunatin huipulla

Edellisenä(28-29.11) viikonloppuna oltiin tosiaan käymässä lauantaina Kathmandu Durbar Squarella ja sunnuntaina koko konkkaronkka yhdessä ’’monkey tempelissä’’ eli swayambhunathissa. Matkustettiin sinne bussin katolla, kun bussissa oli niin täyttä. Bussin katolla matkustamisen jälkeen, alkoi mulla flunssan oireet :( Mulla ei ole paljoa sieltä hyviä kuvia, koska unohdin kamerastani akun kotiin :D Käveltiin siellä kauheesti rappusia ja parannettiin meidän karmaa. Siellä oli joitakin tosi kauniita temppelirakennuksia, mutta osa oli taas kovin romahtanut maanjäristyksessä. Pelkäsin vähän niitä apinoita, kun ne olisi kokoaika nappaamassa kaiken syötävän tai juotavan, joka on kädessä. Se siitä lyhyesti :D

Swayambhunatin huipulla

Swayambhunatin huipulla

Kathmandu Durbar Squarella sortuneita rakennuksia

Kathmandu Durbar Squarella

Swayambhunatiin matkalla

Bussin katolla matkustamista

Maanantaina oli koulussa perus päivä. Rashna, joka on ollut meille korvaamaton apu koulussa, ei ollut paikalla. Lapset ja toiset ohjaajat vaikuttivat älyttömän väsyneiltä ja päivä sujuikin kovin laiskasti. Maanantaina lähdettiin Jennin kanssa töistä vähän aikaisemmin, koska meidän piti etsiä posti ja keretä sinne ennen sulkemisaikaa. Laitettiin muutamat postit Suomeen. Toivottavasti olisivat perillä ennen meitä. Löydettiin posti ja se oli todella likainen ja karu. Ihan kun siellä ei olisi ollut ihmisiä aikoihin. Monta tiskiä, mutta vain muutama työntekijä. Postista bussipysäkille käveltäessä, törmäsimme taas yhteen isoon mielenosoitukseen. Niitä on täällä aika paljon, mutta täälläpäin tietääkseni ne ovat sujuneet kaikki aika rauhallisesti.

Mielenosoitus

''Dobby'' maalaamassa

Pritam <3

Tiistaina Jennin kanssa aloitettiin Down koulun sisäseinien maalaaminen. Down koululla tuntuu olevan remonttia nyt kokoajan. Sisätilat rajataan nyt selkeämmin, että olisi erikseen Satyam Daycare Centerin(joka on siis virallinen työpaikkamme nimi) tilat ja Down Syndrome societyn tilat. Armeijan apupojat toivat meille reippaasti maalit ja suojasivat meille huoneet, jotta pääsisimme maalaamaan. Niin tosiaan, Down Syndrome Societyn johtajan, Shilan, mies on Nepalin armeijan kenraali ja täällä se vissiin tarkoittaa, että on armeijan johtaja. Valtio antaa armeijan perheelle kaksi miestä, jotka ovat ns. perheen turvamiehiä ja jokapaikan höyliä.

Jenni ja koiruli, nykyään best friends

Keskiviikkona jatkettiin Jennin kanssa maalausta. Oltiin ihan maalihuuruissa koko päivä, eikä keretty olla yhtään lasten kanssa ja se vähän harmitti. Saatiin kuitenkin maalata rauhassa, joten lopputulos oli mielestämme hyvä. Täällä ei ole kaikki ihan niin justiinsa myöskään seinien maalaamisessa. Seinät olivat tosi likaiset ja älyttömän epätasaiset ja moniväriset. Maali oli mielestämme sekoitettu aivan liian vetiseksi ja jouduimme maalaamaan monta kertaa, että seinät edes vähän muistuttaisi valkoista. Huone oli myös aika pimeä kun maalattiin ja huoneissa oli seinissä paljon eri materiaaleja. Saimme paikan mummoilta kehuja, kuinka ahkeria me olimme maalatessamme. Maalauksen lomassa palvelu toimi hyvin, kun meidän lempparimummo kantoi meille koko aika teetä. Koulun kanssa samassa rakennuksessa asuu siis paljon Shilan ja hänen miehensä sukulaisia, jotka auttavat kaikissa toimissa.

Torstaina vietettiin Nepalissa virallista vammaisten päivää. Me olimme suunnitelleet pari ohjelmaa tapahtumaan. Aluksi meidän oli tarkoitus kokoontua yhdelle kentälle, mutta he eivät olleet saaneet lupaa tapahtuman järjestämiseen siellä, joten pidimme tapahtuman meidän lähellä sijaitsevassa eläintarhassa. Käsite nepalilainen aika tuli taas esille. Meidät oli pyydetty eläintarhalle 9.00-9.30, mutta kaikki muut saapuivat paikalle 11:n aikaan… Paikalle tapahtumaan oli tullut monista eri vammaisten kouluista oppilaita, ohjaajia ja oppilaiden vanhempia. Leikittiin muutamia leikkejä ja katsottiin muutamat tanssiesitykset. Kaikilla lapsilla näytti olevan tosi kivaa! Tapahtuman jälkeen mentiin vielä Jennin ja muutamien lasten kanssa kiertelemään eläintarhan eläimet. Lapsia ei kyllä kovin paljoa eläimet näyttäneet kiinnostavan :D

2h odotettiin, koska Nepalise time

Perjantaina olimme Down koululla Jennin kanssa ja päivä sujui normaalisti. Jouduimme lähtemään vähän aikaisemmin, koska Mia oli järjestänyt hänen paikkansa mummoille juhlat! Aloitimme mummojen kanssa juhlat esittelemällä meidät. He pitivät pienen hartaushetken, jonka jälkeen he lauloivat muutaman nepalilaisen laulun ja tanssivat samalla. Mummot pelasivat kuumaa perunaa, jossa tarkoituksen on piirissä kuljettaa palloa mahdollisimman nopeasti seuraavalle pelaajalle ja se kenelle pallo jää musiikin loppuessa, on ulkona. Mia ja mummot olivat sitä jo aikaisemmin viikolla harjoitelleet. Mummot olivat erittäin kilpailuhenkisiä ja kolme parasta pelaajaa saikin huikeat palkinnot, jotka Mia oli käynyt paikan johtajan kanssa ostamassa. Me opiskelijat Suomesta olimme myös opetelleet  mahtavat lauluesitykset. Lauloimme ekana ’’kulkuset, kulkuset’’ , joka ei mennyt ihan niin kuin olimme suunnitelleet :DD Sekoilimme vähän säkeistöissä ja mä repesin ihan totaalisesti heti, kun alettiin laulamaan. Mun laulusta ei tullut sitten enää mitään, kun vedet silmissä siinä nauroin. Mummotkin vähän tais meille naureskella, kun niin sekoilimme. Heti perään lauloimme ’’Maa on niin kaunis’’, joka meni aavistuksen paremmin. Sekään ei varmasti, ainakaan omalta osaltani, kuulostanut kovin kauniilta.

Mian harjoittelupaikassa asuu myös lapsia, ja he esittivätkin meille muutaman sympaattisen tanssiesityksen rumpujen soiton tahtiin. Tanssien ja laulujen jälkeen siirryimme pihalle leikkimään tuolileikkiä. Siinä leikissä oli mukana myös paikan lapset, joten finaalikolmikossa olikin porukasta nuorimmat jäljellä. Meitä se ei haitannut, että yksi voittajista oli nuori poika, koska Mia oli vahingossa ostanut pääpalkinnoksi miesten hajuveden :DD Mummot olivat niinkin kilpailuhenkisiä, että osa meinasi ihan suuttua, kun he putosivat pelistä pois. Kaikki osallistujat saivat onneksi karkkia lohdutuspalkinnoksi. Pelin jälkeen siirryttiin sisään yläkertaan odottamaan ruokailun alkamista. Jaana oli keksinyt, että mummot saattaisivat nauttia käsihieronnasta ja rasvauksesta, joten rasvasimme heidän kädet. He kaikki nauttivat siitä täysin rinnoin! Ruoaksi meille oli tehty kanaa, riisiä ja daalia. Mia oli siis ostanut paikkaan kahdeksan kiloa kanaa :D Juhlat sujuivat kaiken kaikkiaan hyvin ja mummoilla ja meillä oli kivaa!

Savityöläisiä Bhaktapurissa

Bhaktapur Durbar Square

Lauantaina lähdimme bhaktapuriin koko porukan voimin. Olimme lueskelleet paikasta paljon ja olimmekin vähän pettyneitä… Meidän olisi heti pitänyt palkata paikkaan joku oppaaksi, niin olisimme varmasti saaneet paikasta paljon enemmän irti. Kaupunkiin maksoi heti alkuun sisään n.15euroa ja jo lipputiskillä tuli huono fiilis, kun meitä yritettiin viilata linssiin. Tiskillä ollut mies hymyili ja kyseli meiltä mistä olemme kotoisin ja antoi samalla läjän lippuja ja lappuja käteen. Kuitenkaan kolmelle meistä hän ei ’’muistanut’’ antaa 500 rupiaa takaisin.. Onneksi huomasimme sen melkein heti, ja saimme rahat takaisin. Kaupungissa oli todella paljon tuhoutuneita rakennuksia. Bhaktapurin karttaan oli merkitty paljon temppeleitä ja stupia, joita olisimme kovasti halunneet nähdä ja odotimmekin niiltä paljon. Kuitenkin  suurin osa niistä nähtävyyksistä oli tosi rähjäisiä, likaisia ja tosi pieniä… koko päivän kuitenkin saimme paikassa kulumaan.

Perus pyykinkuivatusta

Lauantai-illaksi olimme saaneet Katen ja Aleksin kautta kutsun yksille synttäreille. Kävimme pikaisesti kotona laittautumassa ja ravintolassa syömässä, jonka jälkeen suuntasimme taxilla kohti Thamelia. Synttärikutsu oli tullut yhdeltä työntekijältä paikasta, jossa Aleksi ja Kate oli käynyt tutustumassa. Istuttiin iltaa hienossa Roots baarissa, jossa meitä varten oli livemusaa kitaran säestyksellä. Paikalliset lähtivät aika aikaisin kotiin ja me suomalaiset lähdimme vielä seuraavaan paikkaan istumaan. Juuri kun olimme lähdössä aikaisin kotiin, paikalle pölähti varmaan 20 brittiä :D Juttuahan brittien kanssa riitti, joten jäimme vielä muutamaksi tunniksi. Hauskan illan jälkeen lähdimme kotiin ehkä hulluimmalla taxikyydillä ikinä! Taxikyyti oli kuin jostain hurjasta autopelistä. Pääsimme kuin pääsimmekin turvallisesti kotiin. Sunnuntain vietimmekin pitkään nukkuen, pizzaa syöden ja viimeisiä koulujuttuja tehden.

Täällä ilma on kovasti viilentynyt. Ulkona on aina lämpimämpi kuin sisällä... MUTTA täällä on varmasti monta kertaa mielyttävämpi sää kuin Suomessa. Vähän on tässä ollut taas koti-ikävän poikasta, mutta enää kaksi viikko, niin ollaan Suomessa.  Keskiviikkona tosiaan meidän viimeinen työssoppimispäivä, jonka jälkeen lähdemme seikkailemaan vähän ympäri Nepalia, jee!Eilen Jennin kanssa pakattiin meidän rinkat ja testattiin, että mahtuuko kaikki kamat mukaan. Mahtui ne! Täällä aika tosiaan menee älyttömän nopeasti ja päivät tuntuvat tois lyhyiltä. Ei oikein kerkeä kirjoittamaan mitään kovin syvällistä ja pohtivaa tekstiä täältä Nepalista..

Täällä työssäoppiminen tuntuu tosi paljon raskaammalta kuin Suomessa. Lapset ei oikein aina usko meitä, koska ei olla varmastikaan kovin uskottavia, kun ei osata Nepalia. Osa lapsista tarvitsisi myös henkilökohtaista avustajaa 24/7, mutta sellainen ei täällä Nepalissa ole kovinkaan usein mahdollista...Välillä työssäoppimisessa turhauttaa kovastikin, kun ei ihan kaikkeaan pysty antamaan, vaikka kuinka yrittäisi. Sekuntiakaan en silti kyllä vaihtaisi tästä reissusta pois!

Täällä edelleen kaikki hyvin ! Terkuin, Krista

Meno Jees!

Koko poppoo Vammaisten päivänä

Kunkin rajoitteista huolimatta, kaikki pääsivät
 jollain tavalla osallistumaan päivän aktiviteetteihin :)

Tiukka kuuman perunan finaali!

Rashna ja saippuakuplat

Tanssiesitystä :)

Aikuisten tanssivuoro :D

Jenni ja saippuakuplat :)

Joulukuussa on täällä paljon häitä. Oltiin yksi päivä ottamassa päikkäreitä, kun herättiin kamalan kovaan musiikin soittoon! Molemmilla puolilla meidän majataloa oli isot häät! Paikalliset saattavat juhlia häitään jopa viikon. Jengillä näytti olevan tosi hauskaa tuossa kulkueessa. Onneksi nämä häät kestivät vain muutaman päivän :D

Naapurin häät ja auringonlaskua <3

Korukauppoja apinatemppelin ylhäällä

Tytöt vähän nauttimassa lauantai-illasta :D

Mian työharjoittelupaikasta

Moikka! Mia tässä vihdoin ajatteli kertoa omista kokemuksistaan täällä Nepalissa. Tarkoitukseni oli yrittää vähän aikaisemmin jo kirjoitella tänne, mutta tuntuu että aika on monella tapaa mennyt niin nopeasti että päivittely on jäänyt vähän taka-alalle. Tuossa aluksi tuli myös vähän sairasteltua niin tuntui ettei siitä oikein mitään erityistä sanottavaa olisi ollutkaan. Mutta nyt kun alkuviikkojen vatsataudista ja sitkeästä flunssasta on selvitty, niin vihdoin voin hyvillä mielin itsekin alkaa jakamaan fiiliksistäni ja tekemisistäni täällä.

Suoritan työharjoitteluani Koinonia social services Mercy Homessa, joka on kristillisen Patan Churchin tukema paikka iäkkäille naisille sekä lapsille. Koinoniassa asuu tällä hetkellä 11 naista, iältään 70-95 vuotta sekä 8 lasta jotka ovat 6-17 vuotiaita. Naisia kutsutaan paikassa äideiksi tai isoäideiksi (ama, hajurama). Itse puhun ihan mummoista. :D Kun tiedustelin miksi paikassa ei asu yhtään ikäkkäitä miehiä, selvisi minulle että maan lakien mukaan vastakkaista sukupuolta ei tällaisissa paikoissa saa asuttaa samassa talossa. Lasten kohdalla tämä laki pätee myös, mutta sitä ei ilmeisesti kontrolloida niin tarkasti, koska minunkin paikassani on niin tyttöjä kuin poikiakin. Suunnitteilla olisi kuitenkin rakentaa pojille erilliset tilat että paikasta tulisi täysin lainmukainen. Tämä tuntuu minusta vähän ikävältä ajatukselta, koska paikassa asuu useita sisaruksia, ja jokaisessa sisarusryhmässä on niin tyttöjä kuin poikiakin. Toivottavasti poikien talo ei ainakaan kauaksi tule ja luultavasti kyllä menee vielä pitkä aika että saadaan rahaa tämän toteuttamiseenkaan. Kaikki asukkaat ovat päätyneet Koinoniaan kirkon kautta ja ovatkin ymmärtääkseni jo valmiiksi olleet kristittyjä, joilla ei ole perhettä tai joiden perhe ei heistä ole kyennyt huolehtimaan.

Suomalaiselle lähihoitajaopiskelijalle paikka on ollut varsinkin aluksi aikamoinen haaste, kun talossa on tasan yksi työntekijä joka puhuu englantia, ja hän työskentelee toimiston puolella eikä ole hirveästi kanssani asukkaiden oleskelutiloissa. Hän lähinnä osallistuu hartaushetkiin ja aamujumppaan sekä yhteiseen ruokailuhetkeen. Loput 4 työntekijää puhuvat ihan pari sanaa englantia (joista heitäkään kahta en paljoa näe) ja mummot eivät ollenkaan. Lapset puhuvat ehkä hieman enemmän englantia kuin työntekijät, mutta eivät hekään paljoa ja he ovat päivät koulussa. Vanhin lapsista, 17-vuotias tyttö on kuitenkin usein päivät kotona auttamassa kotitöissä kun kaasupulan vuoksi collegea on vain aamuisin ja iltaisin ja hänestä onkin ollut minulle iso apu ja seura niin talon tavoille tutustumisessa kuin mummojen kanssa kommunikoimisessakin. Tuntuukin että olen hänestä saanut itselleni ystävän vaikka kielimuuria paljon onkin, ja kiitos hänen olen oppinut esimerkiksi tekemään erilaisia lettejä hiuksiin, pelaamaan nepalilaisia pelejä sekä sanomaan useita nepalilaisia sanoja joita olen voinut käyttää myös kaksin mummojen kanssa. Valtava apu oli myös siitä, kun vihdoin reilu viikko sitten löysin englanti-nepali fraasikirjan! Jos siis suunnittelet tulevasi tähän paikkaan töihin, suosittelen hankkimaan sanakirjan tms etukäteen, täältä sellaisen löytäminen ei ollut niin helppoa kuin luulisi :D

Kielimuurin lisäksi iso haaste näin opiskelijana on ollut mummojen hämmentävän hyvä kunto. Vaikka ikää on paljonkin ja sairauksiakin jonkin verran, jokainen naisista kävelee ja on ainakin lähes täysin omatoiminen. Lyhyesti asukkaiden rajoitteista voisin sanoa, että siellä on esimerkiksi yksi toispuolihalvaantunut, yksi joka reväytti jalkansa kaatuessaan vessassa sekä yksi 95-vuotias ja hekin kaikki ovat käytännössä omatoimisia. Kävelykeppiä he yleensä kyllä käyttävät, mutta kävelevät kyllä ilmankin. Jalkansa reväyttäneen päälle kahdeksankymppisen kävelykeppinä toimi iso oksa joka oli ulkoa löydetty. En osaa edes kuvitella että Suomessa tämä nainen olisi sängystä viikkoon noussut, mutta täällä hän joka aamu käveli parvekkeelle ottamaan aurinkoa ja pyrki muutenkin (välillä pienen motivoinnin turvin) osallistumaan yhteisiin hetkiin. Aluksi olinkin aika hädissäni, että mitä voin täällä tehdä mummojen kanssa, jotka itse tiskaavat omat astiansa ja pesevät omat vaatteensa käsin. Pian hyväksyin kuitenkin, että täällä elämä on aivan erilaista ja paras mitä voin tehdä, on yrittää vain olla mummojen kanssa ja tuoda heille seuraa ja piristystä. Tätä kyllä lannisti paljon myös oma sairasteluni kun flunssaisena en paljoa jaksanut heitä aktivoida tai liikutella, mutta parannuttuani olenkin ottanut paljon takaisin tälläkin saralla. Mitään virikevälineitäkään paikassa ei ole, mikä on myös tuonut oman haasteensa. Paljon olen vain istuskellut naisten kanssa parvekkeella päivää paistattelemassa ja kuunnellut heidän keskustelujaan, joista ymmärrän kyllä hyvin vähän jos ollenkaan, mutta olen silti lähentynyt varsinkin yhden mummon kanssa paljon.

Yleisen hengailun lisäksi olen auttanut mummoja välillä venyttelemään kun he valittelevat niska- tai selkäkipuja sekä antanut pari hierontaakin ihanassa auringonpaisteessa. Jokaisella on jopa omat öljyt, kun täällä käytetään sinappiöljyä melkeinpä koko kropan hoitoon. Naiset rasvaavat ihonsa öljyllä, hoitavat hiuksiaan öljyämällä ne ja jopa jostain minulle tuntemattomaksi jääneestä syystä (ehkä vaikun pehmittämiseksi?) haluavat kaataa sitä korviinsa. Sinappiöljy on myös toiminut hyvänä hierontaöljynä. Myös noppaa olemme heitelleet vaikka emme mitään peliä olekaan kyenneet kielimuurin vuoksi opettelemaan. Nyt tervehdyttyäni olen myös alkanut vetämään mummoille heidän aamujumppaansa, ja se on ollut heistä kovin hauskaa. Heidän joka aamuinen jumppansa on jo alun alkaenkin ollut hyvin kattava kaikkine kiertoliikkeineen, venytyksineen, silmä- ja äänihuulten treenailuineen sekä meditaatioineen, mutta onnistui minun pari omaakin juttua siihen lisätä! Varsinkin naamavenytykset saivat kyllä monen pokan pettämään eikä siitä oikein meinannut sitten mitään tulla :D

Kaikki mummot osallistuvat aamujumppaan ihan iästä ja sairauksista riippumatta, vaikkakin välillä ehkä vähän valikoiden mitä liikkeitä tekevät ja kuinka hyvin. Suurin osa kuitenkin ainakin yrittää kaikkea, jopa toispuolihalvaantunut! Häntä olen jumpannut enemmänkin ihan kahden keskenkin. Vähän omakseen minut ottanut mummo kutsuukin minua tyttärekseen ja kertoi minulle tulevansa hyvin surulliseksi kun lähden täältä. Minunkin kyllä tulee mummojani ikävä:/ Tämä nainen tuntui muutenkin olevan vähän yksinäisempi täällä, kun halvauksensa takia ei jaksa aina kävellä portaita alas pihalle missä suurin osa mummoista päivänsä viettää, vaan hän jää usein yksin parvekkeelle. Hän on tykännyt kun on voinut minulle jutella, vaikka en mitään voikaan vastata saati oikein mitään myöskään ymmärrä. Olen kyllä onnistunut opettamaan pari sanaa englantia (sit down, cat, dog, numerot 1-6) ja siitä hän on aivan innoissaan. Keskustelumme ovat myös parantuneet huomattavasti fraasikirjan myötä, ja tekeminen muutenkin kun olen päässyt vähän tuhlailemaan koulussa kerättyjä rahoja (ja ehkä vähän omianikin :D)

Koulussa kerätyillä rahoilla olen ostanut paikkaani pallon, minkä heittely on ollut yllättävän hauskaa naisten mielestä, ja sitä olemme nyt useampana aamuna harjoitelleetkin ensi perjantaina järjestettävää kilpailua varten. Pääosa rahoista meneekin siihen, kun pidämme pienet juhlat että naiset pääsevät tanssimaan, sitä kun he ovat taitaneet vähän kaivata. Siellä kun ei edes musiikkivehkeitä ollut, niin olemme hankkineet jo mankan ja cd:itä sekä muutamia kosmetiikkatuotteita joita jaamme sitten palkinnoiksi kilpailuista. Kilpailuiksi suunnittelimme englantia puhuvan työntekijän kanssa tuolileikin (kun musiikki lakkaa, kaikkien pitää päästä istumaan, ja se joka jää ilman penkkiä putoaa pelistä) sekä vähän samanlaisen palloleikin, eli palloa passataan kuin kuumaa perunaa viereiselle, ja kun musiikki loppuu niin se kenellä pallo on, tippuu pelistä. Pikku purtavaa pitää vielä hankkia, ja sitten onkin biletarpeet hoidettuna! Jos rahaa jää, loput meinaan lahjoittaa mummojen lääkkeisiin, kun niihin kuulemma usein ei ole varaa. Muidenkin opiskelijoiden pitäisi tulla sitten juhliin kanssamme, ja nyt meidän lisäksemme mummotkin ovat alkaneet innostua jo juhlan odotuksesta. Juhliakaan paikassa ei ilmeisesti oikein pidetä. Niistä kuulette varmaan sitten lisää viikonloppuna! Ja suuret pahoittelut pitkästä tekstistä niille ketkä loppuun asti jaksoivat lukea, tässä tuli nyt muutaman viikon kokemuksia niin tiivistetyssä muodossa kuin vain kykenin..

-Mia

 

Lisää kuvateksti

Työpaikkani piha parvekkeelta kuvattuna